Mä muistan, miten mulla oli oikeasti ystäviä, joiden kanssa leikin, pelasin, nukuin, tein asioita. Sitten mä vitun ääliö menin ja ihastuin sillon vitosluokalla. Ja vaikka siitä on jo niin paljon aikaa, se miten se sillon pari vuotta sitten päättyi, ei koskaan oo menny pois mun mielestä. Eikä se irtoo sieltä, se on syöny sen palan musta pois jota mä pelkään korvata jollain uudella yrityksistä huolimatta.
Haluisin uskoo että tää on vaan vaihe, osa mun tyhmää teinielämää. Mutta nyt oon alkanut tulla siihen tulokseen että mä en osaa vaikka haluisin. Mikään ei oo sattunu niinkuin se. Mä en haluais syyttää ketään, ainoastaan itteäni, omaa tyhmyyttäni ja sitä kuinka sekasin menin yhestä ihmisestä.
Sitä monestikko oon aatellu itteni tappaa sen takia tai itteäni satuttanu siks että se ei mee pois. Siitä että mä oon jumissa, vaikken muista enää mitään. Se juttu on mun pään sisällä vaikken mä muista mitään. Mä tiedän mitä on tapahtunut ja en tiedä.
Mulle on aivan sama mitä tulevaisuudessa tapahtuu rakkauselämän suhteen. Toista kertaa mua ei voi samalla tavalla repiä palasiks. Sen ihmisen "aiheuttamat" arvet on kuluneet mun kropasta pois jo aikoja sitten. Tilalla on uudet korvaamassa niitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti