"Hyi vittu miltä mä näytän"

Jotenki tuntuu ettei musta ole jäljellä mitään muuta ku kasvava itseinho. Mä alan lipsua. Ja itken kun en haluu poistua mun kämpästä, haluun kuihtua tänne ja kuolla yksin. Mulla oli kaikki niin hyvin muutama kuukausi sitten. Miksei se voi pysyä.

Mä painan nykyään päähäni kaikki sellaiset inhottavat hetket, kun alkaa jatkuvasti tuntua samalta. Sit mä koitan muistaa koska musta viimeksi tuntui siltä ja tuntuiko musta joskus aiemmin siltä. en osaa selittää, mutta tuoreimpana esimerkkinä tähän käy varmaan se miten kauheesti vihaan mun kroppaa, välittämättä yhtään siitä mitä muut sanoo, koska eihän ne tiiä miltä mä vaatteiden alla näytän.
Mutta mä en vaan halua alkaa muuttaa itteäni koska tiiän ettei se auta mua kuitenkaan. Mä tiiän mihin asiat johtaa ja en haluu mitään sellasta. En mä muutu ihmisenä yhtään enkä tuu sen tyytyväisemmäks mihinkään jos en saa korjattua mun itsetuntoa tällasena kun mä nyt oon.

Mulla on oma sairaanhoitaja jota tapaan joskus ja jouluna koska mä voin jollain tapaa paremmin mutta toisaalta oon ihan samassa pisteessä ku sillon vuosi takaperin. En vaa enää viillä, vaikka haluisin. Tai en mä varmaa oikeesti haluais. Mut ei sekään auta yhtään mihinkään, mutta jotenki se on vaan asia josta voin joskus luopua ja sit taas sortua kun siltä tuntuu. Vaik ei kenenkään pitäis tehdä itelleen mitään sellasta eikä kukaan oikeesti ansaitse kipua. Mut välillä mä mietin että miten mä oon voinu pitää tätä jotenkin isona juttuna, kun nyt myöhemmin kattelen ja musta tuntuu että tää ei oo vielä mitään. Että mä en oo saavuttanu tarpeeks ja jos nyt yrittäisin niin en kuitenkaan pystyis samaan ku sillon aiemmin ja masentuisin entistä enemmän, niin vitun tyhmältä ku se kuulostaaki.

Oli taas muutaman tunnin bussimatkan verran aikaa miettiä kaikkea halki ja tulin siihen tulokseen että mä en varmaan oo edenny moneen vuoteen mihinkään, oon vaan oppinu suojelemaan muita ja olemaan näyttämättä itestäni mitään erityistä. Toinen asia on se että mä en varmaan koskaan oo osannu nukkua missään muualla ku kotona tai omassa kämpässä. Muualla mä ajattelen yöllä liikaa, eikä se kotona ole huono asia mut muualla se on. Musta tuntuu että oon niin kauheen yksin niinä hetkinä kun makaan monta tuntia silmät kiinni mutta en vaa nuku.

Palasin tänne mun kylmettyneeseen yksiöön ja rojahdin sänkyyn, eikä mua huvita nousta suihkua pidemmälle hetkeen. Koko puutalorivi tutisee rekkojen ja bussien vilistäessä ohi ja mä avaan sairaanhoitopiirin kirjettä huokasten.

En olis koskaan halunnut muuttua tällaseks kun olen, koska mä todellakin muistan sen ajan ennen tätä epävarmuutta ja epäonnistumisen pelkoa.
Mä muistan, miten mulla oli oikeasti ystäviä, joiden kanssa leikin, pelasin, nukuin, tein asioita. Sitten mä vitun ääliö menin ja ihastuin sillon vitosluokalla. Ja vaikka siitä on jo niin paljon aikaa, se miten se sillon pari vuotta sitten päättyi, ei koskaan oo menny pois mun mielestä. Eikä se irtoo sieltä, se on syöny sen palan musta pois jota mä pelkään korvata jollain uudella yrityksistä huolimatta.
Haluisin uskoo että tää on vaan vaihe, osa mun tyhmää teinielämää. Mutta nyt oon alkanut tulla siihen tulokseen että mä en osaa vaikka haluisin. Mikään ei oo sattunu niinkuin se. Mä en haluais syyttää ketään, ainoastaan itteäni, omaa tyhmyyttäni ja sitä kuinka sekasin menin yhestä ihmisestä. 
Sitä monestikko oon aatellu itteni tappaa sen takia tai itteäni satuttanu siks että se ei mee pois. Siitä että mä oon jumissa, vaikken muista enää mitään. Se juttu on mun pään sisällä vaikken mä muista mitään. Mä tiedän mitä on tapahtunut ja en tiedä. 

Mulle on aivan sama mitä tulevaisuudessa tapahtuu rakkauselämän suhteen. Toista kertaa mua ei voi samalla tavalla repiä palasiks. Sen ihmisen "aiheuttamat" arvet on kuluneet mun kropasta pois jo aikoja sitten. Tilalla on uudet korvaamassa niitä.